Onko kukaan koskaan kuullut kunnanisän huudahtavan: ”Nyt on rahaa kuin roskaa, mihinkäs laitettaisiin?” Tuskin. Nykytilanteessa rahaa on jaettavaksi koko ajan vähemmän. Hyvät uutiset ovat, että vähilläkin resursseilla asioita voi tehdä hyvin. Niukkoina aikoina ihmisten luontainen kekseliäisyys ja kyky kehittää uutta usein kukkivat, jos siihen annetaan mahdollisuus.

Sipoon kunnallisessa vanhusten muistisairausyksikössä perinteiseen laitoshoitoon juurtuneita käytäntöjä on pöllytetty oikein sydämen kyllyydestä. Dementiaosasto Suvirinne on muutamassa vuodessa muuttunut halutuksi paikaksi asua, elää ja työskennellä.

Sipoon kunnan vanhustyön päällikkö Helena Räsänen ja Suvirinteen osastonhoitaja Nina Martikainen ovat naiset muutoksen takana. Kokonaan he eivät suostu kunniaa ottamaan, vaan kehuvat kilpaa palvelukodin sitoutunutta henkilökuntaa, johdon tukea ja Sipoon kuntaa, joka on antanut mahdollisuuden palveluiden kehittämiseen ja henkilökunnan riittävään kouluttamiseen.

Kutsun Suvirinteen ja viereisen Suvikujan muistisairausyksiköitä tarkoituksella vastedes palvelukodiksi, sillä ”palvelu” ja ”koti” kuvaavat hyvin näiden osastojen nykyistä toimintaa.

Itsemääräämisoikeutta ei saa koskaan viedä

Istun huhtikuun aurinkoisena päivänä Suvirinteen palvelukodissa hoitajien taukohuoneessa ja kuuntelen kahden innostuneen naisen ajatuksia vanhustyöstä. Helena Räsänen ja Nina Martikainen haluavat korostaa työssään humanistista ihmiskäsitystä, jossa yksilöä ja yksilöllistä hoitoa arvostetaan.

– Muutos lähtee omasta arvomaailmasta, Räsänen sanoo. – Ihmisen itsemääräämisoikeus pitää aina säilyttää, hän jatkaa.

Naisten mukaan länsimaihin on peseytynyt kulttuuri, jossa nuoruutta, nopeutta ja kauneutta ihannoidaan. Ikävä kääntöpuoli on, että vanhuutta ei silloin osata arvostaa, ei omaa eikä muiden. Vanhuksen puolesta aina joku muu tekee päätökset; omaiset, sukulaiset, hoitajat tai lääkärit.

– Vaikka olisi kuinka vaikea muistisairaus, niin jotain voi aina päättää omasta puolestaan, Martikainen täydentää. – Se, minkä värinen paita laitetaan, voi olla jollekin tärkeä päätös.

Pienin muutoksin kohti vetreämpää tulevaisuutta

Pari vuotta sitten Nina Martikainen ja Helena Räsänen pohtivat, että vanhustenhoito on ottanut liikaa mallia sairaalahoidosta. Tiukat ruoka- ja nukkumaanmenoajat, vahva lääkitseminen ja liikkumisen rajoittaminen ovat omiaan laitostamaan nopeasti.

– Sänkyyn jääminen on hirveän kohtalokasta, Räsänen painottaa.

Räsänen ja Martikainen ottivat aluksi tavoitteeksi, että rauhoittavista lääkkeistä ja unilääkkeistä pyrittäisiin pääsemään mahdollisimman paljon eroon asiakkaiden omaa aktiivisuutta tukemalla. Niin alkoivat pienet ja käytännönläheiset muutokset Suvirinteen asiakkaiden arjessa.

Ensinnäkin palvelukodin asukkaat ulkoilevat päivittäin, ja aina kun haluavat. Ulkoilua varten takapihalle tehtiin aidattu puutarha, jota saa myös hoitaa. Monet asukkaista ovat entisiä maanviljelijöitä, joten puutarhahommat sujuvat heiltä luonnostaan.

– Olemme päättäneet, että liikkua saa ja pitää. Liikkuminen on tärkeää, silläkin uhalla, että joku voi kaatua hoitopaikassa, Martikainen sanoo.

Suvirinteen käytävillä onkin vilkasta, kun huomattavan hyväkuntoiset vanhukset kiitävät paikasta toiseen. On myös helppo huomata, että asukkailta kiellettyjä paikkoja tai aikoja ei ole. Kesken haastattelun tietynlaista leipää haluava herra istahtaa vastapäiseen tuoliin hoitajien taukotilassa, ja alkaa selvitys, minkälaisesta leivästä on kyse.

Ruokailu hoidetaan Suvirinteessä muutenkin eri tavalla kuin laitoksissa yleensä. Pääruokailuissa hoitajat syövät yhdessä asukkaiden kanssa. Ruokaa saa silloin kun haluaa, vaikka keskellä yötä. Ja nukkuakaan ei siis ole pakko, jos on esimerkiksi nälkä tai ei vain nukuta.

– Yöhoitaja on sitä varten, että hän voi istua asiakkaan kanssa öiseen aikaan, Räsänen sanoo päättäväisesti.

– Kun arjessa on enemmän toiminnallisuutta, on elämä mielekkäämpää. Kuntouttava hoitotyö ei ole mikään hieno -ismi, vaan sitä jokapäiväistä hommaa, jota tehdään yhdessä asiakkaan kanssa, Martikainen summaa.

Jokainen saa tehdä mitä osaa

Yksi Sipoon palvelukodin kantavista ajatuksista on, että henkilökunnan kesken vallitsee matala hierarkia. Jokainen saa tehdä asiakkaiden hyväksi mitä osaa. Jos joku on hyvä laulamaan tai tanssimaan, niin taidot otetaan varmasti käyttöön. Hyviä ajatuksia tuntuukin piisaavan: veteraanipäivä, hautausmaavierailut, taidenäyttely asiakkaiden omista töistä, leipominen, ryhmäjumppa, nyyttikestit, marjojen poiminta, muistelu- ja toimintatuokiot ja juhlapyhien juhliminen (joskus jopa kuohuviinin kera) sekä juhliin tälläytyminen ovat kaikki toteutuneita ideoita.

Joukkoon liittyy kuvataiteilija Mika Helin, joka vetää palvelukodissa kahta viikoittaista taideterapiaryhmää. Helin on myös Suvirinteen huoltomies ja on aiemmin toiminut palvelukodin autonkuljettajanakin. Moninaisista työnkuvista voi päätellä, että hyvistä työntekijöistä pidetään kiinni ja toisaalta, että Suvirinne on kiinnostava paikka työskennellä.

– Täällä ei tule aika pitkäksi, Helin nauraa.

Taideterapia ja taiteilu otettiin palvelukodin vakituiseksi toiminnaksi omaisilta ja asiakkailta saadun positiivisen palautteen perusteella. Helinin vetämissä ryhmissä tehdään kaikenlaista matalan kynnyksen taidetta: kuvien leikkaamista, pastelleja, maalausta, piirtämistä tai oikeastaan mitä vaan, mikä miellyttää tekijää itseään. Terapiassa katsotaan kuvia, muistellaan, käydään ulkona katsomassa kukkia ja värejä…

– Luovuus ja luominen on kaikkien aistien summa, ja kaikkia käytetään. Pyrin saattamaan onnistumisen tunteita asiakkaille, jos he eivät enää itse kykene tekemään aloitteita. Ryhmäläiset ovat älyttömän huumorintajuisia, joten joskus vaan nauretaan ja keskustellaan. Tärkeää on, että kaikilla on hyvä mieli, Helin kertoo.

Tulokset puhuvat puolestaan

Muutokset lähes aina kohtaavat myös vastustusta. Suvirinteessäkin aluksi pelättiin, että muutokset toisivat lisää työtä voimavarojen pysyessä samoina. Räsänen painottaakin, että Suvirinne ei ole mikään poikkeustapaus, vaan sama resurssipula vaivaa Suvirinnettä kuin muitakin kunnan hoitolaitoksia.

– Muutokset, joita olemme täällä tehneet, eivät ole maksaneet kunnalle yhtään normaalia enempää, Räsänen sanoo.

– Henkilökuntaa toki tarvitaan, mutta vaikka olisi sata ihmistä, siitä ei ole apua, jos henkilökunta on tehotonta. Kysymys on lähinnä siitä, mitä kannattaa tehdä olemassa olevilla resursseilla, Martikainen linjaa.

Mitä sitten saatiin aikaan? Kukaan palvelukodin asukkaista ei tällä haavaa käytä unilääkkeitä. Kaikilla on hyvä paino eikä aliravitsemusta ilmene. Henkilökunnan työtaakka keventyi, koska hyväkuntoiset ja ei-tokkuraiset asukkaat pystyvät itse hoitamaan päivittäisiä askareitaan.

Asukkailla on paljon sosiaalisia kontakteja, koska he voivat liikkua vapaasti. Suvirinteestä on myös tullut haluttu työpaikka, jossa vaihtuvuus on pientä. Asukkaiden ja työntekijöiden henkistä hyvinvointia ei tietenkään kykene mittaamaan, mutta sen voi kyllä lukea hymyileviltä kasvoilta.

– Ja nyt puhutaan siis ihmisistä, joilla kaikilla on vaikea tai keskivaikea muistisairaus ja jotka eivät ole pärjänneet kotonaan, Räsänen muistuttaa.

 

Teksti: Ani-Jatta Immonen
Kuvat: Tapani Romppainen

Lähetä sivu