Lähtökohdat terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiselle ovat maassamme vähintään hyvät. Meillä on kuitenkin myös monia haasteita, jotka olisi tiedostettava nykyistä paremmin. Näin toimimalla voisimme vahvistaa todellisen hyvinvointiyhteiskunnan perusteita.

Yksi keskeisimmistä haasteista on käyttämämme terminologia. Aivan liian usein hyvinvointi-otsikolla käsitellään pahoinvointia ja terveys-otsikolla sairautta. Se on toisaalta ymmärrettävää, mutta samalla hyvin vaarallista. Käsitteiden käänteinen sisältö nimittäin jättää helposti huomiotta monia sellaisia asioita, jotka ovat erittäin merkittäviä nimenomaisesti terveyden ja hyvinvoinnin kannalta.

Toinen haaste, jonka haluan ottaa tässä esiin, on joiltakin osin seurausta edellä mainitsemastani käsitevirheestä. Toiminnan ja resurssien suuntaamisen tasolla meillä on aikamoinen epätasapaino edistävän ja ehkäisevän sekä korjaavan työn välillä. Puheen tasolla kaikki toimijat ja päättäjät ovat kyllä ehkäisemässä erilaisia ongelmia, koska se on inhimillisesti ja taloudellisesti järkevää. Käytännössä kuitenkin aivan liian usein nimenomaan terveyteen ja hyvinvointiin osoitettujen työvoima- ja taloudellisten investointien sijasta panostetaan vain jo syntyneiden ongelmien korjaamiseen.

Keskustelua käydään myös aivan liian paljon ”pelkistä” palveluista. Tuon lähestymistavan sijasta olisi osattava tarkastella kokonaisuudessaan eri väestöryhmien arjen olosuhteita. Palvelut ovat toki merkittävä osa ihmisten arkea, mutta sen muotoutumiseen terveyttä ja hyvinvointia vahvistavaksi tai uhkaavaksi, vaikuttavat monet muutkin tekijät.

Jos ja kun haluamme ajatella ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin rakentuvan arjen olosuhteiden myötä, nousee paikallisen työn merkitys arvoon arvaamattomaan. Tämä korostaa siis kuntien vastuuta eri väestöryhmien terveydestä ja hyvinvoinnista. Kuntien onkin pohdittava äärimmäisen huolellisesti, mistä toiminnoista niiden on syytä pitää kiinni tiukimmassakin taloudellisessa tilanteessa. Pikasäästöjen seurauksena ongelmat voivat nimittäin kasaantua joillekin väestöryhmille tavalla, josta maksetaan hyvinkin äkkiä säästöihin verrattuna monikertainen hinta.

Järjestöt voivat olla parhaimmillaan kunnalle erittäin hyviä yhteistyötahoja. Siksi kunnan kannattaa huolehtia niiden toiminnan perusedellytyksistä. Kunnan on myös muistettava, etteivät järjestöt voi paikata kunnan lakisääteisen toiminnan aukkoja esimerkiksi raha-automaattiavustusten turvin. Rajanveto kunnan lakisääteisen ja järjestöille luontevasti sopivan toiminnan välillä ei ole kuitenkaan aina täysin yksiselitteistä. Siksi järjestöjen olisi aivan ensimmäiseksi lisättävä  keskinäistä vuorovaikutustaan ja sen jälkeen yhtenä rintamana keskustelua kuntien kanssa toiminnoista, joilla varmistetaan hyvä arjen edellytykset kaikille kuntalaisille.

Aidosti yhteisen toiminnan suunnittelun ja seurannan avulla on mahdollista löytää eri toimijoiden oikeat roolit terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämisen kokonaisuudessa. Kunta on siitä päävastuussa ja sen myötä yhteistyön edellyttämien perusrakenteiden olemassaolosta. Järjestöt voivat puolestaan tarjota kuntalaisille esimerkiksi erilaisia osallistumisen ja toimimisen mahdollisuuksia, vertaistukea ja asiantuntevaa tukea monenlaisissa elämäntilanteissa. Järjestöt ovat siis paljon (ja ennen kaikkea) muuta kuin mahdollisia palveluntuottajia. Tällä tavoin ne täydentävät kunnan ohittamattomalle vastuulle kuuluvia palveluja ja luovat osaltaan olosuhteet, joissa kuntalaisten on hyvää elää.

Teksti: Raha-automaattiyhdistyksen osastopäällikkö Mika Pyykkö